Kuvia Sumatralta ja viimeiset muistelut

Kraaterijarvi Maninjau. Vesi oli lamminta ja makeaa.

Marapi-tulivuori, jonne tuli yolla kiivettya.

Marapin huipulla.

Sama paikka edelleen, nakymaa alaspain, auringon noustessa.

Viela naurattaa, kohti mutaista seikkailua Siberutin saarella.

Perinteinen Mentawai-heimon talo. Tuollaisissa taloissa mekin yovyimme.

Talon sisapuolella oli eri elainten paakalloja osoittamassa talon omistajan metsastystaitoja, kuvassa apinoiden kalloja.

Siberutin saaren "moottoritie", eli parasta polkua mita oli tarjolla. Suurimman osan aikaa ei voinut paljon kuvailla, kun kameraa ei viitsinyt ottaa esille sotkettavaksi.

Poppamiehen hoidettavana.

Vesiputous, jossa oli mukava virkistaytya pitkan ja hikisen vaelluksen jalkeen.

Hyvastit Siberutin-saarelle.

Terassinakymaa bungalowiltamme, Pulau Wehssa.

Orankiuros BukitLawangissa, ei se hermoheikko kaveri.

Sumatra oli kylla positiivinen yllatys. Saarella on paljon tekemista ja kokemista. Ihmiset ovat hyvin sosiaalisia ja avuliaita, joskus jopa liikaa meille joroille suomalaisille. Jos osaa edes auttavasti englantia, niin matkustaminen on erittain helppoa, aina joku oli huolta pitamassa. Turvallisen oloinen maa, liikenne ei ole kaaosta vaan teiden ylittaminen onnistuu ilman suurempia sydammentykytyksia. Maanteille tosin ammattikuskit lujaa ajavat, mutta onneksi teiden kunto on yleisesti ottaen varsin hyva. Suosittelemme lampimasti kaikille aktiivinnalkaisille matkaajille. Vaellusta, sukeltamista (taalla on muuten maailman parhaat sukellusvedet), surffaamista, liitovarjoilua yms. voi tehda. Valilla toki voi ottaa ihan rennosti lepailemalla, vaikka kraaterijarven rannalla. Jos kysyttavaa on, niin kysykaa.

Metsaihmisia eli orankeja

Takaisin sivistyksessa (sivistyksen maaritelma: paikka josta loytyy toimiva nettiyhteys).

Pulau Wehssa oli tarkoitus vain lomailla ja ottaa pari paivaa ihan rennosti, ja niin myos sen teimme. Meilla oli merenrannalla oma bungalowi. Terassilla pystyi sitten rentoutua riippumatossa maaten, taisi siina tulla pari oluttakin kumottua. Ikavana varjopuolena mainittakoon se, etta vessaan oli matkaa reilut 200m. Yolla ei kauheasti viitsinyt lahtea pimeassa suunnistamaan. Onneksi meilla on mukana reissaajan verraton apulainen, eli matkasorsa. Se osottautui varsin mukavaksi matkakumppaniksi tuolla. Taman jalkeen me paatimme, etta emme mene enaan nukkumaan paikkaan, jossa vessaan on yli 200m. Muuten tuo osottautui varsin rentouttavaksi paikaksi, mutta valitettavasti Riitta oli hiukan kipeana joten lepailyksi tuo meni. Riitan vatsakipu ei sitten ottanut laantuakseen, joten lahdimme sitten kolmen yon paasta takaisin Banda Acehiin, josta loytyisi tarvittaessa parempi laakari. Matka kuitenkin osoittautui hiukan mutkikkaammaksi kuin aluksi luulimme. Lautta oli peruttu sunnuntain osalta, joten menimme sitten muutaman muun matkaajan kanssa omalla veneella. Vene oli kalastajavene, jolla sitten huristelimme reilut kaksi tuntia Banda Acehiin. Veneessa oli sitten mukana Belgialainen tohtori, joka hiukan meita konsultoi, joten valtyimme sairaalakaynnilta ja paasimme hyppaamaan suoraan yobussilla Medaniin.

Medaniin kun saavuimme aamun vasta sarastaessa jatkoimma sitten suoraan Bukit Lawangiin. Tuo ei ollut kuin reilun 2h bussimatkan paassa Medanista. Bukit Lawangissa lahdimme sitten hetken leipailyn jalkeen katsomaan orankeja. Niita tuli sitten ihmeteltya puolin ja toisin. Koska minulla oli viela virtaa jaljella ja terveyden osalta ei ollut moittimista olin varannut kolmen tunnin viidakkoretken seuraavaksi paivaksi.

Viidakossa tapahtuikin kaikkea jannaa. Jonkin aikaa metsassa kuljettuamme (mina ja oppaani) kuului metsassa karjuntaa, siella oli varsin vihainen oranki. Pakkohan se oli paasta nakemaan, joten nokka kohti metelin aiheuttajaa ja loytyihan se. Orankia oli jo ihmettelemassa pari muutakin turistia, ja heidan ryhman opas sitten laittoi banaanin oksan hakaan orangille. Oranki lahti sita tavoittelemaan, mutta juuri kun se oli saamassa banaanit hyppysiinsa, niin marakatti pahus tuli ja nappasi ne siita nenan edesta. Siita oranki vetaisi sitten kunnolla herneet nenaansa. Kuvitteleppa, kun sinusta noin kolmen metrin paassa 90-kiloinen orankiuros hermostuu ja lahtee apinanraivolla ryntamaan sinua kohti ja samalla kun oppaat huutaa :"Juokse!", niin kylla sina meinaa vahan kiire tulla. Hyvin se tuokin selkkaus loppujenlopuksi paattyi, kukaan ei joutunut pahemmin orangin kasittelyyn ja orankikin sai lopuksi banaania.

Tanaan tulimme takaisin Medaniin, ja hommasimme jo lauttaliput Malesiaan, jonne lahdemme siis huomenna. Niihin haihin ei sitten tule mentya, kun meidat kutsunut neiti oli joutunut valitettavasti moottoripyora onnettomuuteen, eika paase itsekkaan haihin.

Kuvia Indonesiasta tulee sitten kun paasemme seuraavan kerran nettiin ja jos nettiyhteys on kohtuu nopea.

Pohjoisessa taas

Olemme palanneet pohjoiselle pallonpuoliskolle. Lepailemaan emme kuitenkaan viela malta jaada vaan tama Duracell parsikunta jatkaa hurjaa vauhtia kohti Pulau Weh hiekkarantoja. Pulau Wehssa olisi sittan tarkoitus lepailla pari paivaa palmujen katveessa ja kerata voimia seuraavia seikkailuja varten.

Eilen lensimme Medaniin ja tanaan olisi tarkoitus ottaa yo-bussi kohti Banda Acehia josta sitten lautalla tuonne Pulau Weh:lle. Indonesian viisumia on jaljella viela 12 paivaa joten vajaan 2 viikon aikana olisi tarkoitus kayda katsomassa viela orankeja, menna vieraaksi indonesialaisiin haihin ja suunnistaa jollain ilveella Malesiaan. Malesiassa emme kuitenkaan kovin kauan ehdi olemaan vaan pitaa ehtia Bangkokiin treffeille.

Todellakin olemme saaneet haakutsun. Nimittain tutustuimme yhteen opiskelijatyttoon joka kutsui meidat serkkunsa haihin. Haat pidetaan ensi viikolla taalla Medanissa, ja ehdimme ainakin viisumin puolesta sinne osallistumaan. Sita ennen kuitenkin pitaisi loytaa jostain vahan siistimmat vaatteet, etta kehtaa menna tilaisuuteen. Ja keksia joku hyva lahja. Ideoita kellaan? Alkaaka ehdottako mitaan suomalaista, kun sita on melko mahdotonta tanne saada ensi viikoksi. Edelleenkin tuntuu vahan oudolta menna tuikituntemattoman ihmisen haihin, mutta katsotaan nyt onko kutsu voimassa kun tullaan takaisin, puhelinnumerot on kuitenkin jo vaihdettu.

Tulevista nettiyhteyksista ei ole mitaan tietoa joten tassa nain lyhykainen paivitys.

Oi ihana sivistys!

Olemme palanneet takaisin sivistyksen pariin. Jee! Tuolla 8 paivan retkella, joista 6 paivaa olimme viidakossa, oppi arvostamaan aika yksinkertaisia asioita, kuten kuivia sukkia (ei kertaakaan viimeisen viikon aikana kuivuneet kengat tai sukat), mautonta vetta (no, mita voi odottaa, jos mutaisesta vedesta keitetaan juomavetta) ja jopa kyykkyponttoa (niinpa nii-in, viidakossa kyykkiessaan toivoi etta EI olisi maha sekaisin eika tarvitsisi kayda ollenkaan "vessassa").

Olimme aika korvessa. Ensin taalta Sumatran saarelta ajelimme 10 tuntia nitisevalla ja vanhalla puulaivalla merella Siberutin saarelle, jonka jalkeen viela 2 tuntia moottoriveneella pitkin jokea syvemmalle viidakkoon. Vastassa meita odotti hymyileva, piikkihampainen ja tatuoitu heimo mentawain ihmisia. Siis perinteisesti poppamiesten ja heidan vaimonsa vartalot ovat tatuointien peittamat. Osalla kylalaisista teravat hampaat jotka oli tehty talttaa ja vasaraa kayttaen. Miehet pukeutuivat yleensa puun kuoresta valmistettuihin "shortseihin", naisilla oli yleensa housut mutta ylavartalot heillakin paljaana.

Opimme sen etta Siberut tarkoittaa suomeksi "Mutaista saarta", ja tuo nimi ei ole ihan tuulesta temmattu. Kun toisena vaelluspaivana tunnin vaelluksen jalkeen seisoimme polvia myoten mudassa, naureskelimme, etta hehheh, tata viela viisi paivaa, taytyy sita olla vahan hullu kun tata vapaaehtoisesti tekee. Eipa naurattanut enaa kuuden tunnin jalkeen. Vaelluskengat olivat niin taynna vetta kuin ne vain voivat olla, muta tarttui ulkopuolelle, joten raahasimme jaloissamme varmaan pari kiloa ylimaaraista painoa. Jos jai seisomaan edes kahdeksi sekunniksi paikalleen, muta imaisi kengat kiinni maahan niin, etta taytyi ponnistaa kaikki voimansa saadakseen jalat liikkeelle. Ja viidakossa ei kuivu mikaan, joten seuraavana aamuna oli taas "ilo" vetaa marat sukat ja mutaiset kengat jalkaan.

Meidan lisaksemme mukana oli englantilainen Matt ja oppaamme Mr. Moly, joka piti huolen ettei meilla ainakaan nalka tullut. Ruokaa oli paljon, vaikka ei se mitaan gourmet ruokaa ollutkaan. Mutta kylla pelkat keitetyt potutkin voin ja suolan kanssa maistuu herkulliselta. Yovyimme perinteisissa mentawain-taloissa, joissa koko "kyla" nukkui saman katon alla. Kylalaisia ihmetytti enemman Juhan parta kuin mikaan muu, mutta olivathan he tottuneet turisteihin joita on kaynyt saarella jo ainakin viimeiset 15 vuotta. Olot olivat alkeelliset, koirat, kissat ja kanat nukkuivat saman katon alla kuin ihmiset - siat sentaan tonkivat talon "alla". Kovin hyvia younia ei ehtinyt saamaan - jos siat eivat jarjestaneet jotain kohtausta yolla, niin sitten meita valvottivat itkevat koiranpennut, kaakattavat kanat ja kukot jotka aloittivat kiekumisen vaikka oli viela pimeaa.

Juha sairasteli vahan enemman viidakossa (ei mitaan mahatautia pahempaa onneksi), ja paasi poppamiehen hoidettavaksi. Joko se poppamiehen tuoma kukka ja loitsut paransi olon, tai sitten asiaa auttoi antibioottikuuri, joka meilla oli mukana. Miten vaan, ei silla ole valia, vaan silla etta paasimme jatkamaan matkaa ja olo parani.

Viidakossa voi tulla ihan mita tahansa vaivoja. Esimerkiksi ensimmaisessa kylassa eras 2,5-vuotias poika oli lyonyt kirveella(!) kateensa, sen lisaksi oli ties mita laastarin tarvetta, erilaisia haavoja, ainakin yksi tulehtunut haava, eraalla tytolla oli selka taynna rakkuloita, oli hammassarkya ja joku kovempi kuume/yleistulehdus. Lahes jokaisessa kylassa, jossa poikkesimme oli joku potilas. Annoimme kaikki sarkylaakkeemme ja antibioottimme, paljon laastareita, salvoja yms. helpottaaksemme heidan olojaan edes vahan.

Olihan se monella tasolla varsin mieleenpainuva kokemus. Kuvia tulee nettiin kun maa vaihtuu.

Rikin katkua

(Muokattu sunnuntaina 27.5.2007, katso loppu)
Huhhuh, olipas se reissu. Valloitimme viime yona Marapi-tulivuoren, joka on 2891m korkea (merenpinnasta). Lahdimme matkaan illalla puoli yhdentoista aikaan, ja paasimme vuoren juurelle autokyydilla. Siita sitten lahdimme nousemaan ensin viidakon ja sitten kivikon lapi huipulle. Matkalla paallemme satoi tuhkaa, koska olihan kyseessa oikea toimiva tulivuori. Aikaa nousuun meni taukoineen 7 tuntia, vaikka pidimme aika kovaa tahtia. Toki maasto oli taas aika rankkaa, ja pimeassa otsalampun valossa kulkeminen hieman hitaampaa. Valilla meinasi usko ja voimat loppua, mutta kummasti sita suomalaisella sisulla ja hammasta purren jaksoi jatkaa matkaa.

Huipulla olimme sitten auringonnousun aikaan kuudelta, ja oli aika hurjaa katsoa kraateriin, joka puhaltaa savua ja tuhkaa. Kyseinen tulivuori on viimeksi purkautunut 3 vuotta sitten, ihan pienesti vaan, mutta vain 20 vuotta sitten on ollut kuulemmamme mukaan suurempi purkaus jolloin laavaa on valunut aina kaupunkiin saakka. Auringonnousun aikaan nakymat alas Bukittinggiin olivat huikeat, toivottavasti kuvat onnistuivat! Rikinkatkuisella huipulla vietimme noin tunnin, ja olo oli kuin ei olisi ollut maapallon pinnalla ollenkaan, maasto oli niin erilaista.

Paluumatkalla sai sitten ihmetella paivanvalossa, miten ihmeessa me olemme tulleet tasta tai tastakin ylos pimealla. Pelkka alastuleminenkin kesti 4 tuntia, joten valvotun yon ja yli 10 tunnin vaelluksen jalkeen olo oli aika kuitti. Onneksi nyt paivaunien ja rasvaisen hampurilaisen jalkeen olo on lahes normaali. Kannatti kayda, ja jos ei muuten, niin ainakin kuntoilun kannalta. Eipahan paase kunto rapistumaan talla reissulla! :)

Meidan piti lahtea sunnuntaina Siberutin saarelle 8-paivan retkelle. Laiva, jolla meidan oli tarkoitus lahtea onkin viela telakalla emmeka paasse lahtemaan kuin vasta maanantaina. Palaamme nailla nakymin 4.6. takaisin, paivitysta aikaisintaan sen jalkeen.

Paluu viidakosta

Viidakosta selvittiin hengissa takaisin, mutta ei ilman verenvuodatusta. Ei kuitenkaan menna asioiden edelle vaan aloitetaan aivan alusta.

Viidakkovaellus olis huomattavasti raskaampi kuin osasi odottaa. Kulkemamme maasto oli todellakin viidakko, eli polkua ei ollut juuri nimeksikaan. Reitti kulki jatkuvasti ylos ja alas ja valilla piti olla nelinkonti kun laskeuduttiin rinnetta alas. Reittiin tuli hetkellista helpotusta ainoastaan kun kavimme kylissa jolloin matka taittui hiukan tasaisemmassa maastossa. Hienoa kuitenkin oli kulkea vaikka loppumatkassa alkoi reidet olemaan jo aika pahasti maitohapoilla. Yomme vietimme sitten tulivuoren rinteella, viidakossa pienessa mokissa. Illalla ohjelmassa oli sitten iilimatojen poistamista jaloista, niita kun nyppi pois niin hiukan sitten verta haavoista vuoti, mutta suurempaa verenhukkaa ei kuitenkaan tullut. Kun yo oli sitten tullut nukuttua niin matkamme jatkui kohti Maninjauta joka sijaitsee vanhan tulivuoren kraaterissa olevan jarven rannalla. Majapaikkamme oli aivan jarven vieressa jossa tuli myos pulikoitua.

Indonesialaiset ihmiset ainakin taalla Sumatram saarella ovat todella mukavia. Olemme kuulleet useammaltakin ihmiselta, etta he pitavat itseaan joustavina muslemeina. Eli he juovat alkoholia, polttavat tupakkaa jne. eika uskontoon suhtauduta mitenkaan fundamentaalisesti. Niin taalla saa myos ostettua kaljaa. Kaljan ostamisessa on myos oma jannityksensa, ostaminen on ihan laillista, mutta se on lottoa. Koskaan ei tieda kuinka vahvaa kaljaa pullossa on, mitaan merkintaa prosenteista ei ole. Lansi-Sumatralla on myos se erikoinen piirre, etta tama on matriarkkinen yhteiskunta, eli nainen omistaa kaiken omaisuuden (asunnon, pellot, yms). Kun miehet kayvat toissa niin heidan taytyy antaa koko palkkansa naiselle.

Tyhmyyden hinta

Tyhmyys maksaa 50 euroa, eli kun sen jakaa kahdella, siita tulee 25 euroa per henki. Mutta ei se onneksi ole vaarallista. Ei mitaan vakavaa ole tapahtunut. Taysin omaa tyhmyyttamme vain sekoilimme hiukan rahojen kanssa. Tuo on ehka viela korjattavissa, mutta vaikka ei olisikaan, niin ei meidan reissubudjetti onneksi tuohon kaadu.

Taalla on lampotila "vain" 30 astetta, mutta ilmankosteus on niin korkea, etta tuntuu todella hiostavalta, valilla jopa pahemmalta kuin Intian reilut 40 astetta.

Viime yona kuumuuteen kypsyneena paatimme vaihtaa tanaan maisemaa. Linja-auto bongasi meidat lennosta Padangin kadunvarrelta ja olemme nyt Bukittinggi nimisessa kaupungissa. Olemme buukanneet jos jonkinnakoista retkea seuraaville kahdelle viikolle. Huomenna lahdetaan vaeltamaan pariksi paivaksi ja kaymme mm. kraaterijarvella Maninjaulla (yovymme tuolla ja viidakossa myos). Sitten kaymme yovaelluksella yhdella aktiivisella tulivuorella. Ja sitten lahdetaankin 8 paivan seikkailulle Siberut-saarelle, jossa vierailemme alkuasukkaiden kylissa ja niin edelleen. Eli aika kiireiset 2 viikkoa tulossa. Kaikilla retkilla mukanamme on englantia puhuva opas, ja ruuat, majoitukset yms kuuluvat hintaan, joten porukat, alkaa huolehtiko! Jos meidan vauhti taas ihmetyttaa, ajatelkaa talta kantilta: Taalla on paljon tekemista jotka vievat paljon aikaa mm. kulkuyhteyksien takia, ja meilla vain 30 paivan viisumi. Naiden retkien jalkeen pitaisi viela ehtia nakemaan orankejakin tuonne pohjoisempaan ja voisihan sita rannallakin kayda.

Netti on toiminut aika koykaisesti. Vasta kolmannessa nettikahvilassa tama sivu aukesi, etta paasimme paivittamaan kuulumisia. Nettikahviloita ei nay edes ihan joka kulmassa. Joten voi olla etta paivitysta ei tule ihan heti. Koitetaan kuitenkin aina paivittaa kun onnistuu. Mutta nailla nakymin olemme takaisin sivistyksen parissa viimeistaan noin kahden viikon paasta.

Paivantasaajan tallapuolen

Terveisia taalta etelaiselta pallonpuoliskolta!

Nyt oli rajanylitys minulla vaikeaa. En enaa nayta tarpeeksi itseltani, parta kasvaa. Singaporessa passintarkastuksessa minut vietiin takahuoneeseen, jossa kolme tullivirkailijaa tutkivat, olenko mina sama henkilo kuin passissa. Sumatralla kuitenkin ollaan, etta tarpeeksi yhtalaisyytta loytyi. Indonesian puolella rajamuodollisuudet olivat vahan helpompia. Maksettiin viisumi, otettiin kuitti ja mentiin yhdelle tiskille jossa neiti iski viisumin passiin ja sen tarkemmin ei katsottu ja se oli siina. Aikaa meni yhteensa ehka noin 3min.

Sumatra on maailman kuudenneksi suurin saari ja sijaitsee siis Indonesiassa. Olemme nyt Sumatran lansirannikolla, Padangin kaupungissa. Kaupunki on ihan meren rannalla ja vuoret nousevat vieresta toiselta puolelta kaupunkia. Siis kaunista, palmut huojuvat, sininen taivas on ylapuolella.

Pukeutumisesta huomaa, etta olemme muslimivaltiossa, itseasiassa maailman vakirikkaimassa muslimivaltiossa. Myos siita huomaa, kun kaupat ja pankit ovat kiinni seka tanaan lauantaina ja huomenna sunnuntaina. Normaalistihan Aasiassa kaikki on auki kokoajan. Onneksi minulla loytyy luottoa Visassa ja saimme nostettua automaatista miljoonan. Riittaa vahan nauratti lentokoneessa kun mina kyselin, etta mihin mina sen 100 000 oikein pistin. Pitaisi olla vahan huolellisempi noiden isojen summien kanssa.

Yritamme alkuviikosta buukata retken jonnekin, kerrotaan siita sitten tarkemmin kun tiedetaan edes itse jotain siita.