Vaki vahenee ja pidot paranee? Voimakaksikko Kullervo ja Markus jatkoivat tanaan matkaa kohti kotia, mutta meilla vanhoilla keharaakeilla matka jatkuu. Kiitos kaikesta: salmiakista, kirjoista, laakkeista ja ennenkaikkea seurasta.
Olimme varanneet eilen itsellemme kokkauskurssin. Tanaan siis tutstuimme laolaiseen ja aasialaiseen kettioon, keittion puolelta. Saimme valita nelja paaruokaa ja yhden jalkiruuan jonka sitten valmistimme ja soimme kokkauksen paatteeksi. Valintamme kohdistuivat kevatkaaryleisiin, paistettuun curryriisiin, johonkin laolaiseen possupataan ja tofukeittoon seka banaaniriisiin. Kyllahan noita poperoita soi, aika kului mukavasti ja muutamia ideoita kotiin vietavaksi myos tarttui. Kokkauksen lomassa saimme myos nauttia laolaisesta iskelmamusiikista.
Huomenna jatkamme kohti Vientianea, jonka jalkeen olisi tarkoitus jonkin ajan kuluttua, jotakin kautta suunnistaa kohti Vietnamia.
perjantaina, kesäkuuta 29, 2007
torstaina, kesäkuuta 28, 2007
Neiteja ja koskia
Lyhyesti ja ytimekkaasti: Suomessa myytavissa hedelmissa ei ole mehukkuutta eika makua. Esimerkiksi banaanit ja ananakset ovat taalla kuin toisesta maailmasta.
Tanaan pakkauduimme aamulla maasturiin, joka vei meidat vuoristoon elefanttien luo. Laos vaikuttaisi ottaneen norsujen suojelun laajalti asiakseen. Aiempina vuosikymmenina naita ylvaita 3-5 tonnin jattilaisia on kaytetty laajalti metsatoissa ja niita on kohdeltu usein julmasti. Tanaan allemme asetetut pari norsua olivat elakeikaisia rouvia (tai ikaneiteja, jai kysymatta), jotka vaikuttivat suomalaisten turistien asiantuntevin silmin hyvinvoivilta. Noin tunnin verran keinahtelimme sademetsan uumenissa elefanttien selassa, ja saimme naytteet mm. karsan voimasta, kun ohjaajat antoivat kaskyja katkoa reitiltamme oksia ja puuntaimia. Etenemisemme aikana norsut poimivat vahan valia maasta jotain naposteltavaa, ja joella kaydessamme ne repivat vesikasveja juurineen, huuhtelivat niista mullat pois vedella ja popsivat sitten suihinsa. Edella kaveleva muutaman tonnin jatti ei jattanyt maahan (greipin kokoisia jatoksia lukuun ottamatta) oikeastaan jalkia: hetken tuumailtuamme laskimme norsun jalkapohjien yhteenlasketun pinta-alan suhteessa painoon olevan suunnilleen saman kuin aikuisella ihmisella! Lopuksi saimme syottaa banaaneja ja taputella jatteja. Toivottavasti maksamamme taalat todella suunnataan seka vankeudessa etta luonnossa elavien elefanttien elinolojen parantamiseen.
Norsujen jalkeen valmistelimme seka parikajakit etta itsemme ja syoksyimme virran vietaviksi. Matkanjarjestaja oli varannut melontaan nelisen tuntia aikaa. Reitin kosket olivat helppoja (tason 1-2), joten suurinta osaa matkasta kajakkia piti kuljettaa lihasvoimin. Koskien helppoudesta huolimatta yhdessa kovimmista kuohuista Kulle ja Markus meinasivat paasta jalleen koskikelluntaan, mutta he ainoastaan saivat muutaman amparillisen verran vetta paallensa. Jokivarsi oli taynna yksittaisia kalastajia, jotka saalistivat heittoverkoin, rysilla(?) tai merroilla(?). Eraassa kohdassa oli myos viiden hengen ryhma, joka eteni kaulaa myoten vesikasvillisuuden seassa hiipien ja kontaten. Oppaamme kertoi heidankin olevan kalastajia. Emmepa enaa ihmettele, mikali Vietnamissa tehdaan samoin, etta jenkit olivat Vietnamin sodassa hataa karsimassa.
Toinen, kenties yllattavampi ilmio joella oli hiekan ja soran kaivaminen. Miehet lapioivat soraa ja hiekkaa keskella jokea pieniin, vajaan metrin levyisiin ja 6-8 metrin pituisiin mataliin jokiveneisiin. Lasti sitten tyhjennettiin rannalla odottaviin kuorma-autoihin. Ilman harjuista saatavaa maa-ainesta Suomenkin liikenneverkosto saattaisi olla nykyista suppeampi...
Melontamme paattyi Luang Prabangiin, jossa olemme pitaneet majaa tiistaista lahtien. Melontaan saimme kulumaan aikaa pari tuntia kaavaillun neljan tunnin sijasta, vaikka emme kiirehtineetkaan. Minkas teet, kun on elamassa vauhti paalla!
- Kulle ja Markus
Tanaan pakkauduimme aamulla maasturiin, joka vei meidat vuoristoon elefanttien luo. Laos vaikuttaisi ottaneen norsujen suojelun laajalti asiakseen. Aiempina vuosikymmenina naita ylvaita 3-5 tonnin jattilaisia on kaytetty laajalti metsatoissa ja niita on kohdeltu usein julmasti. Tanaan allemme asetetut pari norsua olivat elakeikaisia rouvia (tai ikaneiteja, jai kysymatta), jotka vaikuttivat suomalaisten turistien asiantuntevin silmin hyvinvoivilta. Noin tunnin verran keinahtelimme sademetsan uumenissa elefanttien selassa, ja saimme naytteet mm. karsan voimasta, kun ohjaajat antoivat kaskyja katkoa reitiltamme oksia ja puuntaimia. Etenemisemme aikana norsut poimivat vahan valia maasta jotain naposteltavaa, ja joella kaydessamme ne repivat vesikasveja juurineen, huuhtelivat niista mullat pois vedella ja popsivat sitten suihinsa. Edella kaveleva muutaman tonnin jatti ei jattanyt maahan (greipin kokoisia jatoksia lukuun ottamatta) oikeastaan jalkia: hetken tuumailtuamme laskimme norsun jalkapohjien yhteenlasketun pinta-alan suhteessa painoon olevan suunnilleen saman kuin aikuisella ihmisella! Lopuksi saimme syottaa banaaneja ja taputella jatteja. Toivottavasti maksamamme taalat todella suunnataan seka vankeudessa etta luonnossa elavien elefanttien elinolojen parantamiseen.
Norsujen jalkeen valmistelimme seka parikajakit etta itsemme ja syoksyimme virran vietaviksi. Matkanjarjestaja oli varannut melontaan nelisen tuntia aikaa. Reitin kosket olivat helppoja (tason 1-2), joten suurinta osaa matkasta kajakkia piti kuljettaa lihasvoimin. Koskien helppoudesta huolimatta yhdessa kovimmista kuohuista Kulle ja Markus meinasivat paasta jalleen koskikelluntaan, mutta he ainoastaan saivat muutaman amparillisen verran vetta paallensa. Jokivarsi oli taynna yksittaisia kalastajia, jotka saalistivat heittoverkoin, rysilla(?) tai merroilla(?). Eraassa kohdassa oli myos viiden hengen ryhma, joka eteni kaulaa myoten vesikasvillisuuden seassa hiipien ja kontaten. Oppaamme kertoi heidankin olevan kalastajia. Emmepa enaa ihmettele, mikali Vietnamissa tehdaan samoin, etta jenkit olivat Vietnamin sodassa hataa karsimassa.
Toinen, kenties yllattavampi ilmio joella oli hiekan ja soran kaivaminen. Miehet lapioivat soraa ja hiekkaa keskella jokea pieniin, vajaan metrin levyisiin ja 6-8 metrin pituisiin mataliin jokiveneisiin. Lasti sitten tyhjennettiin rannalla odottaviin kuorma-autoihin. Ilman harjuista saatavaa maa-ainesta Suomenkin liikenneverkosto saattaisi olla nykyista suppeampi...
Melontamme paattyi Luang Prabangiin, jossa olemme pitaneet majaa tiistaista lahtien. Melontaan saimme kulumaan aikaa pari tuntia kaavaillun neljan tunnin sijasta, vaikka emme kiirehtineetkaan. Minkas teet, kun on elamassa vauhti paalla!
- Kulle ja Markus
maanantaina, kesäkuuta 25, 2007
Yrityshautomoemot Pakbengissa
Saimme siis suostuteltua hotelli-isantamme viemaan meidat patikoinnille viidakkoon. Yhteista kielta meilla ei ollut eika han ollut koskaan vienyt turisteja metsikkoon, mutta aamusella loysimme itsemme puron pohjalta rampimasta kohti tuntematonta. Alun neiteilyn jalkeen myos Markus ja Kulle totesivat puron olevan SE reitti, jota etenemme ja heittaytyivat virran vietaviksi. Hyvien vaelluskenkien ominaisuuksiin liitetaan yleensa vedenpitavyys ulkoa kasin, mutta ne ovat hyvin vedenpitavat myos sisalta kasin, kun ovat lapensa kastuneet.
Kettera oppaamme Khamban loikki louhikossa meidan kompiessa perassa. Kolmella meista oli vaelluskenkien pohjat liukkaudeltaan takalaisiin oloihin taydellisen sopimattomat, mutta metri metrilta ja putous putoukselta poukkoilimme eteenpain. Lapimarkia hiesta kun olimme, niin Juha ja Markuskin paatyivat uiskentelemaan eraassa poukamassa. Taman lisaksi Juha todisti yhdessa Khambanin kanssa ettei ihminen ole viela kovin kauas puusta laskeutunut: kovin vaativista kallioista voi kaikkia raajoja kayttaen paasta homo sapiens kiipeamaan. Palatessamme samaa reittia tapasimme paikallisia kalastajia, joilla oli machete-veitsi, jolla Khamban loihti meille bambusta hyvin kaytannolliset vaellussauvat. Tullessa emme saaneet kasiimme ja jalkoihimme aivan yhta paljon osumia piikikkaista kasveista. Ohimennen voisimme mainita, etta innokas ja avulias oppaamme oli varautunut johtamaan ensimmaista retkikuntaansa tupakka-askilla ja vesipullolla.
Paastyamme takaisin tien varteen aloitimme suomalaisille paljon sopivamman tavan taittaa matkaa: asfalttitieta jalat vedesta holskyen marssimme kymmenisen kilometria takaisin hotellille. Loppumatkasta aloimme tuntea voitonriemua suhteessa Khambaniin: han oli saanut loistaa omassa elementissaan viidakossa, mutta avomaalla huomasimme hanen alkavan vasya.
Kuuman ja ukkosta uhkuvan ilman jalkeen meita vilvoitti BeerLao. Ei ehka niin kylma, mutta ansaittu janojuoma.
Illalla Kulle ja Markus halusivat kayda laosilaisessa hieronnassa, ja sopiva paikka loytyikin. Perinteinen kokovartalohieronta varpaista paalaen palveen oli rentouttava, ja suomalaiset alan osaajat voisivat kayda hakemassa taalta oppia kipeiden paikkojen loytamisessa. Sovittu tunnin hieronta venyi lopulta yli puoleentoista, ja Juha&Riitta alkoivat jo huolestua mihin olimme joutuneet... Makoisan - korjatkaamme - loistavan illallisen jalkeen muut seurueen jasenet saivat todistaa Markuksen vuolasta kyynelten virtaa, kun han erehtyi ahnehtimaan turhan paljon hidasvaikutteista chilia. Oppia ika kaikki, sanoi opettaja.
Kiittelimme Khambania viidakkoretkesta ja ehdotimme hanen vievan jatkossakin retkeilijoita maastoon. Hienovaraisesti tulkin valityksella viestitimme reitin olleen monelle ehkapa turhan vaativan, ja etta esimerkiksi apukoysiin voisi satsata. Kenties muutaman vuoden kuluttua Khamban vetaa talla hetkella noin 300 asukkaan Pakbengin "ensimmaista, aitoa ja alkuperaista" viidakkoretkiin erikoistunutta yritysta.
Tanaan maanantaina olemme olleet 50 km/h liikkuvina silleina purkissa kolmen tunnin ajan, purkkina jokaiselle suomalaiselle jokseenkin tuttu 1980-luvun lopun Toyota Hiace. Silleillahan ei ole jalkoja, joten tahankaan purkkiin astuvilla ei oletettu niita olevan. 20 matkustajaa hiacessa voisi olla kova paikka selittaa ratsiassa liikkuvalle poliisille Suomenmaassa. Pohjoisen Laosin suurimmassa kaupungissa Udomxaissa olemme majoittuneet loistohotelliin, pesetamme pyykkia ja rauhoitumme hetken: huomenissa kaiketi jatkamme kohti etelaa, mutta siita ei kerro tulevina paivina Sonera vaan Sinne ja takaisin.
- Kulle ja Markus
Kettera oppaamme Khamban loikki louhikossa meidan kompiessa perassa. Kolmella meista oli vaelluskenkien pohjat liukkaudeltaan takalaisiin oloihin taydellisen sopimattomat, mutta metri metrilta ja putous putoukselta poukkoilimme eteenpain. Lapimarkia hiesta kun olimme, niin Juha ja Markuskin paatyivat uiskentelemaan eraassa poukamassa. Taman lisaksi Juha todisti yhdessa Khambanin kanssa ettei ihminen ole viela kovin kauas puusta laskeutunut: kovin vaativista kallioista voi kaikkia raajoja kayttaen paasta homo sapiens kiipeamaan. Palatessamme samaa reittia tapasimme paikallisia kalastajia, joilla oli machete-veitsi, jolla Khamban loihti meille bambusta hyvin kaytannolliset vaellussauvat. Tullessa emme saaneet kasiimme ja jalkoihimme aivan yhta paljon osumia piikikkaista kasveista. Ohimennen voisimme mainita, etta innokas ja avulias oppaamme oli varautunut johtamaan ensimmaista retkikuntaansa tupakka-askilla ja vesipullolla.
Paastyamme takaisin tien varteen aloitimme suomalaisille paljon sopivamman tavan taittaa matkaa: asfalttitieta jalat vedesta holskyen marssimme kymmenisen kilometria takaisin hotellille. Loppumatkasta aloimme tuntea voitonriemua suhteessa Khambaniin: han oli saanut loistaa omassa elementissaan viidakossa, mutta avomaalla huomasimme hanen alkavan vasya.
Kuuman ja ukkosta uhkuvan ilman jalkeen meita vilvoitti BeerLao. Ei ehka niin kylma, mutta ansaittu janojuoma.
Illalla Kulle ja Markus halusivat kayda laosilaisessa hieronnassa, ja sopiva paikka loytyikin. Perinteinen kokovartalohieronta varpaista paalaen palveen oli rentouttava, ja suomalaiset alan osaajat voisivat kayda hakemassa taalta oppia kipeiden paikkojen loytamisessa. Sovittu tunnin hieronta venyi lopulta yli puoleentoista, ja Juha&Riitta alkoivat jo huolestua mihin olimme joutuneet... Makoisan - korjatkaamme - loistavan illallisen jalkeen muut seurueen jasenet saivat todistaa Markuksen vuolasta kyynelten virtaa, kun han erehtyi ahnehtimaan turhan paljon hidasvaikutteista chilia. Oppia ika kaikki, sanoi opettaja.
Kiittelimme Khambania viidakkoretkesta ja ehdotimme hanen vievan jatkossakin retkeilijoita maastoon. Hienovaraisesti tulkin valityksella viestitimme reitin olleen monelle ehkapa turhan vaativan, ja etta esimerkiksi apukoysiin voisi satsata. Kenties muutaman vuoden kuluttua Khamban vetaa talla hetkella noin 300 asukkaan Pakbengin "ensimmaista, aitoa ja alkuperaista" viidakkoretkiin erikoistunutta yritysta.
Tanaan maanantaina olemme olleet 50 km/h liikkuvina silleina purkissa kolmen tunnin ajan, purkkina jokaiselle suomalaiselle jokseenkin tuttu 1980-luvun lopun Toyota Hiace. Silleillahan ei ole jalkoja, joten tahankaan purkkiin astuvilla ei oletettu niita olevan. 20 matkustajaa hiacessa voisi olla kova paikka selittaa ratsiassa liikkuvalle poliisille Suomenmaassa. Pohjoisen Laosin suurimmassa kaupungissa Udomxaissa olemme majoittuneet loistohotelliin, pesetamme pyykkia ja rauhoitumme hetken: huomenissa kaiketi jatkamme kohti etelaa, mutta siita ei kerro tulevina paivina Sonera vaan Sinne ja takaisin.
- Kulle ja Markus
lauantaina, kesäkuuta 23, 2007
4 maata 3 paivassa
Saapuminen Bangkokiin oli samalla kertaa seka tuttu etta innostava. Lentokentalta saavuimme lahelle sovittua tapaamispaikkaa, ja maisemareitin jalkeen loysimme Juhan ja Riitan. Jatkoimme saman tien matkaa yobussilla Pohjois-Thaimaaseen Chiang Raihin. Bussin lentoemanta osasi asiansa: ilmastoidun bussin kuulutukset, juoma- ja ruokatarjoilut tulivat ajallaan ja tyylilla. Mietimme, millainen olisi ollut hieman kalliimpi VIP-bussi...
Katkonaisen yon jalkeen Juha ja Markus lahtivat kaymaan Myanmarin puolella kaljalla. Sotilasjuntta ei pistanyt asiaa pahakseen, ja paasti pojat maahan ja sielta poiskin. Kokemuksen perusteella maa oli pelkkaa markkinaa, jonka arkipaivaisimpia tuotteita ovat feikkiviagra ja eri-ikaiset ihmiset.
Poikien palattua Thaimaan puolelle buukkasimme taksin kaltaisen avolava-auton, jolla huristelimme Laosin rajalle ja pian paatilla yli. Nain ollen loysimme itsemme neljannesta maasta kolmen paivan sisalla. Tassa hassakassa huomasimme Riitan fleece-takin kadonneen, mita olemme tassa jo toista paivaa 35 asteen saunassa sureneet.
Yopymisen jalkeen olemme tanaan lauantaina matkanneet Mekongia pitkin veneella kuuden tunnin (n. 150 kilometrin) matkan. Lahtiessa pohdimme kummalla puolella aurinko tulee paistamaan meihin, kunnes muistimme sen paistavan suoraan katetun veneemme ylapuolelta. Joka tapauksessa jokainen meista sai paivan aikana rusketusta, joku pelkastaan kyynarpaahan, joku toinen olkavarteen ja ylaselkaan. Mekong on 10 pisimman joen joukossa maailmassa, ja mahtavuus valittyy parhaiten vedenpinnan tasolta. Vetta on tosin melko vahan, mutta reunustavat vuorenrinteet ylvaita.
Talla hetkella pidamme majaa 300 (?) hengen kylassa, josta arviolta 80 kanssamme matkustanutta lankkaria jatkaa huomenna Luang Prabangiin. Halusimme kuitenkin leikkia inkkareita, joten jaamme kylaan viela huomisen ajaksi, siis kahdeksi yoksi. Jaimme, koska halusimme syoda paikan ruokaa viela pariin kertaan. Saimme myos puhuttua 19-vuotiaan hotelli-isantamme elekielella meille huomiseksi viidakko-oppaaksi(?). Saanemme luoda itse polkumme vastoin muita kaltaisiamme matkailijoita.
Maanantaina jatkanemme matkaamme kohti koillista autolla, toivottavasti avolava-pikkubussilla, jossa on luontainen ilmanvaihto ja tilaa jaloille! Sakke K: mikali luet tata, niin nosta polvet hampaisiisi, nielaise polvet ja toivo, etta mahtuisit viela istumaan. Neljan tunnin seisominen 90-asteen kulmassa nimittain lienee epamukavampi vaihtoehto.
- Vierailevat tahteet Kulle ja Markus
Katkonaisen yon jalkeen Juha ja Markus lahtivat kaymaan Myanmarin puolella kaljalla. Sotilasjuntta ei pistanyt asiaa pahakseen, ja paasti pojat maahan ja sielta poiskin. Kokemuksen perusteella maa oli pelkkaa markkinaa, jonka arkipaivaisimpia tuotteita ovat feikkiviagra ja eri-ikaiset ihmiset.
Poikien palattua Thaimaan puolelle buukkasimme taksin kaltaisen avolava-auton, jolla huristelimme Laosin rajalle ja pian paatilla yli. Nain ollen loysimme itsemme neljannesta maasta kolmen paivan sisalla. Tassa hassakassa huomasimme Riitan fleece-takin kadonneen, mita olemme tassa jo toista paivaa 35 asteen saunassa sureneet.
Yopymisen jalkeen olemme tanaan lauantaina matkanneet Mekongia pitkin veneella kuuden tunnin (n. 150 kilometrin) matkan. Lahtiessa pohdimme kummalla puolella aurinko tulee paistamaan meihin, kunnes muistimme sen paistavan suoraan katetun veneemme ylapuolelta. Joka tapauksessa jokainen meista sai paivan aikana rusketusta, joku pelkastaan kyynarpaahan, joku toinen olkavarteen ja ylaselkaan. Mekong on 10 pisimman joen joukossa maailmassa, ja mahtavuus valittyy parhaiten vedenpinnan tasolta. Vetta on tosin melko vahan, mutta reunustavat vuorenrinteet ylvaita.
Talla hetkella pidamme majaa 300 (?) hengen kylassa, josta arviolta 80 kanssamme matkustanutta lankkaria jatkaa huomenna Luang Prabangiin. Halusimme kuitenkin leikkia inkkareita, joten jaamme kylaan viela huomisen ajaksi, siis kahdeksi yoksi. Jaimme, koska halusimme syoda paikan ruokaa viela pariin kertaan. Saimme myos puhuttua 19-vuotiaan hotelli-isantamme elekielella meille huomiseksi viidakko-oppaaksi(?). Saanemme luoda itse polkumme vastoin muita kaltaisiamme matkailijoita.
Maanantaina jatkanemme matkaamme kohti koillista autolla, toivottavasti avolava-pikkubussilla, jossa on luontainen ilmanvaihto ja tilaa jaloille! Sakke K: mikali luet tata, niin nosta polvet hampaisiisi, nielaise polvet ja toivo, etta mahtuisit viela istumaan. Neljan tunnin seisominen 90-asteen kulmassa nimittain lienee epamukavampi vaihtoehto.
- Vierailevat tahteet Kulle ja Markus
keskiviikkona, kesäkuuta 20, 2007
Heihei Malesia!
Tanaan sanoimme jaahyvaiset Malesialle. Ehdimme tutustua maahan vain viikon ajan, mutta viikko oli meille ihan tarpeeksi. Kuala Lumpurin keskusta ei ole mitenkaan alyttoman iso, kaikki tarkeimmat nahtavyydet siella kiertaa yhden paivan aikana kavellen. Ruoka oli halpaa ja hyvaa, ehka parasta koko reissulla(?), mutta kalja oli kallista. Selvasti Hi-techimpi maa kuin Indonesia, ehka jopa enemman kuin Singapore, tai semmoinen mielikuva jai. Penangin saari oli mukava lisa reissuun, ja suosittelemmekin sita, pelkka Kuala Lumpur olisi ollut ehka vahan liian vahan. Ja yleisestikin suosittelemme Malesiaa matkailukohteena, mukavia ihmisia (tosin Indonesiassa on viela mukavampia), kauniita maisemia, ja edullinen lomakohde.
Penangin-saarella maisemakuvaa
Nyt olemme Bangkokissa, mutta emme oikeasti tieda, miten kauan taalla olemme ja minne lahdemme taalta. Huomenna meidan reissukaksikko saa kaksi vierailevaa tahtea, kun appiukkoni Kullervo ja kalyn mies Markus tulevat "kaymaan kylassa". Alunperin meilla oli suunnitelmissa menna piipahtamaan Myanmarin puolella ja menna sitten Laosiin, mutta Thaimaa ei salli suomalaisten tulla yli 3 kertaa maahan 180 paivan aikana, joten katsotaan mita sitten keksimme. On tama mukavaa, koskaan ei tieda mita seuraavana paivana tapahtuu :)
Juha ja kaarme, strategiset mitat 7m ja 80kg
Penangin-saarella maisemakuvaa
Kuala Lumpurin kaksoistornit, olivat aikoinaan maailman korkein rakennus
Nyt olemme Bangkokissa, mutta emme oikeasti tieda, miten kauan taalla olemme ja minne lahdemme taalta. Huomenna meidan reissukaksikko saa kaksi vierailevaa tahtea, kun appiukkoni Kullervo ja kalyn mies Markus tulevat "kaymaan kylassa". Alunperin meilla oli suunnitelmissa menna piipahtamaan Myanmarin puolella ja menna sitten Laosiin, mutta Thaimaa ei salli suomalaisten tulla yli 3 kertaa maahan 180 paivan aikana, joten katsotaan mita sitten keksimme. On tama mukavaa, koskaan ei tieda mita seuraavana paivana tapahtuu :)
sunnuntaina, kesäkuuta 17, 2007
Turistin elamaa
Eilen otettiin paivan kiertoajelu ympari Penangin saarta. Nahtiin kaarmetemppeli, perhospuisto, maustepuutarha yms. Olo oli kylla kuin turistilla, oli oma autonkuljettaja/opas joka kertoili kaikkea saaresta ja esitteli hedelmia ynna muuta.
Tanaan sitten tulimme bussilla Kuala Lumpuriin. Ja millaisella luksusbussilla! Penkkeja ei ollut rivissa kuin 3 (kaytavan toisella puolella 2 ja toisella 1), jalkatilaa oli vaikka muille jakaa, penkeissa oli sahkokayttoiset jalkatuet, etta nappia painamalla sai jalat ylos. Ja penkeissa oli myos 5-vaiheinen hierontaohjelma. Kyllahan semmoisella bussilla ois mielellaan matkustanut vaikka kuinka pitkaan.
Nyt siis vietetaan taalla Malesian paakaupungissa pari paivaa ja ihmetellaan menoa. Keskiviikkona lennamme Bangkokkiin.
Sitten tahan loppuun kevennyksena kerrottakoon, etta nama malarialaakkeet kylla aiheuttaa melkoisen hulluja unia. Milloin minua jahtaa navasta tulevat madot jotka puhuvat englantia, milloin katosta roikkuu hamahakin seittia pitkin joku toinen pullisteleva matolajike. Juha taas on nahnyt unta, etta sen piti vahtia mustikkapiirakkaa, mutta soikin siita vahingossa kolme neljasosaa, jolloin aiti sanoi etta "minahan arvasin".
Tanaan sitten tulimme bussilla Kuala Lumpuriin. Ja millaisella luksusbussilla! Penkkeja ei ollut rivissa kuin 3 (kaytavan toisella puolella 2 ja toisella 1), jalkatilaa oli vaikka muille jakaa, penkeissa oli sahkokayttoiset jalkatuet, etta nappia painamalla sai jalat ylos. Ja penkeissa oli myos 5-vaiheinen hierontaohjelma. Kyllahan semmoisella bussilla ois mielellaan matkustanut vaikka kuinka pitkaan.
Nyt siis vietetaan taalla Malesian paakaupungissa pari paivaa ja ihmetellaan menoa. Keskiviikkona lennamme Bangkokkiin.
Sitten tahan loppuun kevennyksena kerrottakoon, etta nama malarialaakkeet kylla aiheuttaa melkoisen hulluja unia. Milloin minua jahtaa navasta tulevat madot jotka puhuvat englantia, milloin katosta roikkuu hamahakin seittia pitkin joku toinen pullisteleva matolajike. Juha taas on nahnyt unta, etta sen piti vahtia mustikkapiirakkaa, mutta soikin siita vahingossa kolme neljasosaa, jolloin aiti sanoi etta "minahan arvasin".
perjantaina, kesäkuuta 15, 2007
Kuvia Sumatralta ja viimeiset muistelut
Kraaterijarvi Maninjau. Vesi oli lamminta ja makeaa.
Marapi-tulivuori, jonne tuli yolla kiivettya.
Marapin huipulla.
Sama paikka edelleen, nakymaa alaspain, auringon noustessa.
Viela naurattaa, kohti mutaista seikkailua Siberutin saarella.
Perinteinen Mentawai-heimon talo. Tuollaisissa taloissa mekin yovyimme.
Talon sisapuolella oli eri elainten paakalloja osoittamassa talon omistajan metsastystaitoja, kuvassa apinoiden kalloja.
Siberutin saaren "moottoritie", eli parasta polkua mita oli tarjolla. Suurimman osan aikaa ei voinut paljon kuvailla, kun kameraa ei viitsinyt ottaa esille sotkettavaksi.
Poppamiehen hoidettavana.
Vesiputous, jossa oli mukava virkistaytya pitkan ja hikisen vaelluksen jalkeen.
Hyvastit Siberutin-saarelle.
Terassinakymaa bungalowiltamme, Pulau Wehssa.
Orankiuros BukitLawangissa, ei se hermoheikko kaveri.Sumatra oli kylla positiivinen yllatys. Saarella on paljon tekemista ja kokemista. Ihmiset ovat hyvin sosiaalisia ja avuliaita, joskus jopa liikaa meille joroille suomalaisille. Jos osaa edes auttavasti englantia, niin matkustaminen on erittain helppoa, aina joku oli huolta pitamassa. Turvallisen oloinen maa, liikenne ei ole kaaosta vaan teiden ylittaminen onnistuu ilman suurempia sydammentykytyksia. Maanteille tosin ammattikuskit lujaa ajavat, mutta onneksi teiden kunto on yleisesti ottaen varsin hyva. Suosittelemme lampimasti kaikille aktiivinnalkaisille matkaajille. Vaellusta, sukeltamista (taalla on muuten maailman parhaat sukellusvedet), surffaamista, liitovarjoilua yms. voi tehda. Valilla toki voi ottaa ihan rennosti lepailemalla, vaikka kraaterijarven rannalla. Jos kysyttavaa on, niin kysykaa.
torstaina, kesäkuuta 14, 2007
Kisällinä lukkomestarin opissa
Nonnii, nyt ollaan Malesiassa. Melko mukavan oloinen maa, posari, siis positiivinen yllari.
Juha oli taasen vahan hermoilla, kun aikataulut Indonesian puolella oli (taas) mita sattuu, kun lauttalipuissa lautan lahtoaika oli klo 11:00, ja bussimme oli satamassa vasta klo 11.. Mutta lauttahan lahti vasta klo 12, olisihan se pitanyt arvata. Eli hyvin ehdittiin.
Tulimme Penangin saarelle, Georgetowniin, ja loysimme ihanan kodikkaan majapaikan, jossa vessaan on onneksi VAIN 10 metria matkaa. Parinsadan metrin paassa on aivan HAKELLYTTAVA ruokapaikka, nimeltaan Ruokaparatiisi. Se on yksi iso katettu terassi, jossa ymparilla on vaikka sun mita ruuantarjoajia - sushia, pizzaa, barbeque, kalaa, kanaa, vartaita, thai-, kiinalaista-, malesialaista-, kaikkea ruokaa mita vaan keksia saattaa. Hyvaa ja edullista.
Mutta kommelluksilta emme ole aivan valttyneet. Kun tulimme "kotiin" iltapalalta, niin minapa se onnistuin katkaisemaan meidan huoneen avaimen sinne lukkopesan sisalle. Etta siina sita sitten oltiin, ulkopuolella huoneesta, ja tavarat sisapuolella. Onneksi Juha osasi yhden toisen hepun avustuksella murtautua meidan huoneeseen ja saivat lukonkin irroitettua, koska lukko oli lopulta aivan finito. Hetken juostuaan kaupunkia ympari Juha sai hommattua paikalla lukkosepan. Nyt on uusi lukko ja uudet avaimet, mutta ehkapa jatan oven aukaisemisen tasta lahtien herrasmiehille..
Ehka huomenna tulee Indonesian kuvat nettiin...
Juha oli taasen vahan hermoilla, kun aikataulut Indonesian puolella oli (taas) mita sattuu, kun lauttalipuissa lautan lahtoaika oli klo 11:00, ja bussimme oli satamassa vasta klo 11.. Mutta lauttahan lahti vasta klo 12, olisihan se pitanyt arvata. Eli hyvin ehdittiin.
Tulimme Penangin saarelle, Georgetowniin, ja loysimme ihanan kodikkaan majapaikan, jossa vessaan on onneksi VAIN 10 metria matkaa. Parinsadan metrin paassa on aivan HAKELLYTTAVA ruokapaikka, nimeltaan Ruokaparatiisi. Se on yksi iso katettu terassi, jossa ymparilla on vaikka sun mita ruuantarjoajia - sushia, pizzaa, barbeque, kalaa, kanaa, vartaita, thai-, kiinalaista-, malesialaista-, kaikkea ruokaa mita vaan keksia saattaa. Hyvaa ja edullista.
Mutta kommelluksilta emme ole aivan valttyneet. Kun tulimme "kotiin" iltapalalta, niin minapa se onnistuin katkaisemaan meidan huoneen avaimen sinne lukkopesan sisalle. Etta siina sita sitten oltiin, ulkopuolella huoneesta, ja tavarat sisapuolella. Onneksi Juha osasi yhden toisen hepun avustuksella murtautua meidan huoneeseen ja saivat lukonkin irroitettua, koska lukko oli lopulta aivan finito. Hetken juostuaan kaupunkia ympari Juha sai hommattua paikalla lukkosepan. Nyt on uusi lukko ja uudet avaimet, mutta ehkapa jatan oven aukaisemisen tasta lahtien herrasmiehille..
Ehka huomenna tulee Indonesian kuvat nettiin...
keskiviikkona, kesäkuuta 13, 2007
Metsaihmisia eli orankeja
Takaisin sivistyksessa (sivistyksen maaritelma: paikka josta loytyy toimiva nettiyhteys).
Pulau Wehssa oli tarkoitus vain lomailla ja ottaa pari paivaa ihan rennosti, ja niin myos sen teimme. Meilla oli merenrannalla oma bungalowi. Terassilla pystyi sitten rentoutua riippumatossa maaten, taisi siina tulla pari oluttakin kumottua. Ikavana varjopuolena mainittakoon se, etta vessaan oli matkaa reilut 200m. Yolla ei kauheasti viitsinyt lahtea pimeassa suunnistamaan. Onneksi meilla on mukana reissaajan verraton apulainen, eli matkasorsa. Se osottautui varsin mukavaksi matkakumppaniksi tuolla. Taman jalkeen me paatimme, etta emme mene enaan nukkumaan paikkaan, jossa vessaan on yli 200m. Muuten tuo osottautui varsin rentouttavaksi paikaksi, mutta valitettavasti Riitta oli hiukan kipeana joten lepailyksi tuo meni. Riitan vatsakipu ei sitten ottanut laantuakseen, joten lahdimme sitten kolmen yon paasta takaisin Banda Acehiin, josta loytyisi tarvittaessa parempi laakari. Matka kuitenkin osoittautui hiukan mutkikkaammaksi kuin aluksi luulimme. Lautta oli peruttu sunnuntain osalta, joten menimme sitten muutaman muun matkaajan kanssa omalla veneella. Vene oli kalastajavene, jolla sitten huristelimme reilut kaksi tuntia Banda Acehiin. Veneessa oli sitten mukana Belgialainen tohtori, joka hiukan meita konsultoi, joten valtyimme sairaalakaynnilta ja paasimme hyppaamaan suoraan yobussilla Medaniin.
Medaniin kun saavuimme aamun vasta sarastaessa jatkoimma sitten suoraan Bukit Lawangiin. Tuo ei ollut kuin reilun 2h bussimatkan paassa Medanista. Bukit Lawangissa lahdimme sitten hetken leipailyn jalkeen katsomaan orankeja. Niita tuli sitten ihmeteltya puolin ja toisin. Koska minulla oli viela virtaa jaljella ja terveyden osalta ei ollut moittimista olin varannut kolmen tunnin viidakkoretken seuraavaksi paivaksi.
Viidakossa tapahtuikin kaikkea jannaa. Jonkin aikaa metsassa kuljettuamme (mina ja oppaani) kuului metsassa karjuntaa, siella oli varsin vihainen oranki. Pakkohan se oli paasta nakemaan, joten nokka kohti metelin aiheuttajaa ja loytyihan se. Orankia oli jo ihmettelemassa pari muutakin turistia, ja heidan ryhman opas sitten laittoi banaanin oksan hakaan orangille. Oranki lahti sita tavoittelemaan, mutta juuri kun se oli saamassa banaanit hyppysiinsa, niin marakatti pahus tuli ja nappasi ne siita nenan edesta. Siita oranki vetaisi sitten kunnolla herneet nenaansa. Kuvitteleppa, kun sinusta noin kolmen metrin paassa 90-kiloinen orankiuros hermostuu ja lahtee apinanraivolla ryntamaan sinua kohti ja samalla kun oppaat huutaa :"Juokse!", niin kylla sina meinaa vahan kiire tulla. Hyvin se tuokin selkkaus loppujenlopuksi paattyi, kukaan ei joutunut pahemmin orangin kasittelyyn ja orankikin sai lopuksi banaania.
Tanaan tulimme takaisin Medaniin, ja hommasimme jo lauttaliput Malesiaan, jonne lahdemme siis huomenna. Niihin haihin ei sitten tule mentya, kun meidat kutsunut neiti oli joutunut valitettavasti moottoripyora onnettomuuteen, eika paase itsekkaan haihin.
Kuvia Indonesiasta tulee sitten kun paasemme seuraavan kerran nettiin ja jos nettiyhteys on kohtuu nopea.
Pulau Wehssa oli tarkoitus vain lomailla ja ottaa pari paivaa ihan rennosti, ja niin myos sen teimme. Meilla oli merenrannalla oma bungalowi. Terassilla pystyi sitten rentoutua riippumatossa maaten, taisi siina tulla pari oluttakin kumottua. Ikavana varjopuolena mainittakoon se, etta vessaan oli matkaa reilut 200m. Yolla ei kauheasti viitsinyt lahtea pimeassa suunnistamaan. Onneksi meilla on mukana reissaajan verraton apulainen, eli matkasorsa. Se osottautui varsin mukavaksi matkakumppaniksi tuolla. Taman jalkeen me paatimme, etta emme mene enaan nukkumaan paikkaan, jossa vessaan on yli 200m. Muuten tuo osottautui varsin rentouttavaksi paikaksi, mutta valitettavasti Riitta oli hiukan kipeana joten lepailyksi tuo meni. Riitan vatsakipu ei sitten ottanut laantuakseen, joten lahdimme sitten kolmen yon paasta takaisin Banda Acehiin, josta loytyisi tarvittaessa parempi laakari. Matka kuitenkin osoittautui hiukan mutkikkaammaksi kuin aluksi luulimme. Lautta oli peruttu sunnuntain osalta, joten menimme sitten muutaman muun matkaajan kanssa omalla veneella. Vene oli kalastajavene, jolla sitten huristelimme reilut kaksi tuntia Banda Acehiin. Veneessa oli sitten mukana Belgialainen tohtori, joka hiukan meita konsultoi, joten valtyimme sairaalakaynnilta ja paasimme hyppaamaan suoraan yobussilla Medaniin.
Medaniin kun saavuimme aamun vasta sarastaessa jatkoimma sitten suoraan Bukit Lawangiin. Tuo ei ollut kuin reilun 2h bussimatkan paassa Medanista. Bukit Lawangissa lahdimme sitten hetken leipailyn jalkeen katsomaan orankeja. Niita tuli sitten ihmeteltya puolin ja toisin. Koska minulla oli viela virtaa jaljella ja terveyden osalta ei ollut moittimista olin varannut kolmen tunnin viidakkoretken seuraavaksi paivaksi.
Viidakossa tapahtuikin kaikkea jannaa. Jonkin aikaa metsassa kuljettuamme (mina ja oppaani) kuului metsassa karjuntaa, siella oli varsin vihainen oranki. Pakkohan se oli paasta nakemaan, joten nokka kohti metelin aiheuttajaa ja loytyihan se. Orankia oli jo ihmettelemassa pari muutakin turistia, ja heidan ryhman opas sitten laittoi banaanin oksan hakaan orangille. Oranki lahti sita tavoittelemaan, mutta juuri kun se oli saamassa banaanit hyppysiinsa, niin marakatti pahus tuli ja nappasi ne siita nenan edesta. Siita oranki vetaisi sitten kunnolla herneet nenaansa. Kuvitteleppa, kun sinusta noin kolmen metrin paassa 90-kiloinen orankiuros hermostuu ja lahtee apinanraivolla ryntamaan sinua kohti ja samalla kun oppaat huutaa :"Juokse!", niin kylla sina meinaa vahan kiire tulla. Hyvin se tuokin selkkaus loppujenlopuksi paattyi, kukaan ei joutunut pahemmin orangin kasittelyyn ja orankikin sai lopuksi banaania.
Tanaan tulimme takaisin Medaniin, ja hommasimme jo lauttaliput Malesiaan, jonne lahdemme siis huomenna. Niihin haihin ei sitten tule mentya, kun meidat kutsunut neiti oli joutunut valitettavasti moottoripyora onnettomuuteen, eika paase itsekkaan haihin.
Kuvia Indonesiasta tulee sitten kun paasemme seuraavan kerran nettiin ja jos nettiyhteys on kohtuu nopea.
keskiviikkona, kesäkuuta 06, 2007
Pohjoisessa taas
Olemme palanneet pohjoiselle pallonpuoliskolle. Lepailemaan emme kuitenkaan viela malta jaada vaan tama Duracell parsikunta jatkaa hurjaa vauhtia kohti Pulau Weh hiekkarantoja. Pulau Wehssa olisi sittan tarkoitus lepailla pari paivaa palmujen katveessa ja kerata voimia seuraavia seikkailuja varten.
Eilen lensimme Medaniin ja tanaan olisi tarkoitus ottaa yo-bussi kohti Banda Acehia josta sitten lautalla tuonne Pulau Weh:lle. Indonesian viisumia on jaljella viela 12 paivaa joten vajaan 2 viikon aikana olisi tarkoitus kayda katsomassa viela orankeja, menna vieraaksi indonesialaisiin haihin ja suunnistaa jollain ilveella Malesiaan. Malesiassa emme kuitenkaan kovin kauan ehdi olemaan vaan pitaa ehtia Bangkokiin treffeille.
Todellakin olemme saaneet haakutsun. Nimittain tutustuimme yhteen opiskelijatyttoon joka kutsui meidat serkkunsa haihin. Haat pidetaan ensi viikolla taalla Medanissa, ja ehdimme ainakin viisumin puolesta sinne osallistumaan. Sita ennen kuitenkin pitaisi loytaa jostain vahan siistimmat vaatteet, etta kehtaa menna tilaisuuteen. Ja keksia joku hyva lahja. Ideoita kellaan? Alkaaka ehdottako mitaan suomalaista, kun sita on melko mahdotonta tanne saada ensi viikoksi. Edelleenkin tuntuu vahan oudolta menna tuikituntemattoman ihmisen haihin, mutta katsotaan nyt onko kutsu voimassa kun tullaan takaisin, puhelinnumerot on kuitenkin jo vaihdettu.
Tulevista nettiyhteyksista ei ole mitaan tietoa joten tassa nain lyhykainen paivitys.
Eilen lensimme Medaniin ja tanaan olisi tarkoitus ottaa yo-bussi kohti Banda Acehia josta sitten lautalla tuonne Pulau Weh:lle. Indonesian viisumia on jaljella viela 12 paivaa joten vajaan 2 viikon aikana olisi tarkoitus kayda katsomassa viela orankeja, menna vieraaksi indonesialaisiin haihin ja suunnistaa jollain ilveella Malesiaan. Malesiassa emme kuitenkaan kovin kauan ehdi olemaan vaan pitaa ehtia Bangkokiin treffeille.
Todellakin olemme saaneet haakutsun. Nimittain tutustuimme yhteen opiskelijatyttoon joka kutsui meidat serkkunsa haihin. Haat pidetaan ensi viikolla taalla Medanissa, ja ehdimme ainakin viisumin puolesta sinne osallistumaan. Sita ennen kuitenkin pitaisi loytaa jostain vahan siistimmat vaatteet, etta kehtaa menna tilaisuuteen. Ja keksia joku hyva lahja. Ideoita kellaan? Alkaaka ehdottako mitaan suomalaista, kun sita on melko mahdotonta tanne saada ensi viikoksi. Edelleenkin tuntuu vahan oudolta menna tuikituntemattoman ihmisen haihin, mutta katsotaan nyt onko kutsu voimassa kun tullaan takaisin, puhelinnumerot on kuitenkin jo vaihdettu.
Tulevista nettiyhteyksista ei ole mitaan tietoa joten tassa nain lyhykainen paivitys.
maanantaina, kesäkuuta 04, 2007
Oi ihana sivistys!
Olemme palanneet takaisin sivistyksen pariin. Jee! Tuolla 8 paivan retkella, joista 6 paivaa olimme viidakossa, oppi arvostamaan aika yksinkertaisia asioita, kuten kuivia sukkia (ei kertaakaan viimeisen viikon aikana kuivuneet kengat tai sukat), mautonta vetta (no, mita voi odottaa, jos mutaisesta vedesta keitetaan juomavetta) ja jopa kyykkyponttoa (niinpa nii-in, viidakossa kyykkiessaan toivoi etta EI olisi maha sekaisin eika tarvitsisi kayda ollenkaan "vessassa").
Olimme aika korvessa. Ensin taalta Sumatran saarelta ajelimme 10 tuntia nitisevalla ja vanhalla puulaivalla merella Siberutin saarelle, jonka jalkeen viela 2 tuntia moottoriveneella pitkin jokea syvemmalle viidakkoon. Vastassa meita odotti hymyileva, piikkihampainen ja tatuoitu heimo mentawain ihmisia. Siis perinteisesti poppamiesten ja heidan vaimonsa vartalot ovat tatuointien peittamat. Osalla kylalaisista teravat hampaat jotka oli tehty talttaa ja vasaraa kayttaen. Miehet pukeutuivat yleensa puun kuoresta valmistettuihin "shortseihin", naisilla oli yleensa housut mutta ylavartalot heillakin paljaana.
Opimme sen etta Siberut tarkoittaa suomeksi "Mutaista saarta", ja tuo nimi ei ole ihan tuulesta temmattu. Kun toisena vaelluspaivana tunnin vaelluksen jalkeen seisoimme polvia myoten mudassa, naureskelimme, etta hehheh, tata viela viisi paivaa, taytyy sita olla vahan hullu kun tata vapaaehtoisesti tekee. Eipa naurattanut enaa kuuden tunnin jalkeen. Vaelluskengat olivat niin taynna vetta kuin ne vain voivat olla, muta tarttui ulkopuolelle, joten raahasimme jaloissamme varmaan pari kiloa ylimaaraista painoa. Jos jai seisomaan edes kahdeksi sekunniksi paikalleen, muta imaisi kengat kiinni maahan niin, etta taytyi ponnistaa kaikki voimansa saadakseen jalat liikkeelle. Ja viidakossa ei kuivu mikaan, joten seuraavana aamuna oli taas "ilo" vetaa marat sukat ja mutaiset kengat jalkaan.
Meidan lisaksemme mukana oli englantilainen Matt ja oppaamme Mr. Moly, joka piti huolen ettei meilla ainakaan nalka tullut. Ruokaa oli paljon, vaikka ei se mitaan gourmet ruokaa ollutkaan. Mutta kylla pelkat keitetyt potutkin voin ja suolan kanssa maistuu herkulliselta. Yovyimme perinteisissa mentawain-taloissa, joissa koko "kyla" nukkui saman katon alla. Kylalaisia ihmetytti enemman Juhan parta kuin mikaan muu, mutta olivathan he tottuneet turisteihin joita on kaynyt saarella jo ainakin viimeiset 15 vuotta. Olot olivat alkeelliset, koirat, kissat ja kanat nukkuivat saman katon alla kuin ihmiset - siat sentaan tonkivat talon "alla". Kovin hyvia younia ei ehtinyt saamaan - jos siat eivat jarjestaneet jotain kohtausta yolla, niin sitten meita valvottivat itkevat koiranpennut, kaakattavat kanat ja kukot jotka aloittivat kiekumisen vaikka oli viela pimeaa.
Juha sairasteli vahan enemman viidakossa (ei mitaan mahatautia pahempaa onneksi), ja paasi poppamiehen hoidettavaksi. Joko se poppamiehen tuoma kukka ja loitsut paransi olon, tai sitten asiaa auttoi antibioottikuuri, joka meilla oli mukana. Miten vaan, ei silla ole valia, vaan silla etta paasimme jatkamaan matkaa ja olo parani.
Viidakossa voi tulla ihan mita tahansa vaivoja. Esimerkiksi ensimmaisessa kylassa eras 2,5-vuotias poika oli lyonyt kirveella(!) kateensa, sen lisaksi oli ties mita laastarin tarvetta, erilaisia haavoja, ainakin yksi tulehtunut haava, eraalla tytolla oli selka taynna rakkuloita, oli hammassarkya ja joku kovempi kuume/yleistulehdus. Lahes jokaisessa kylassa, jossa poikkesimme oli joku potilas. Annoimme kaikki sarkylaakkeemme ja antibioottimme, paljon laastareita, salvoja yms. helpottaaksemme heidan olojaan edes vahan.
Olihan se monella tasolla varsin mieleenpainuva kokemus. Kuvia tulee nettiin kun maa vaihtuu.
Olimme aika korvessa. Ensin taalta Sumatran saarelta ajelimme 10 tuntia nitisevalla ja vanhalla puulaivalla merella Siberutin saarelle, jonka jalkeen viela 2 tuntia moottoriveneella pitkin jokea syvemmalle viidakkoon. Vastassa meita odotti hymyileva, piikkihampainen ja tatuoitu heimo mentawain ihmisia. Siis perinteisesti poppamiesten ja heidan vaimonsa vartalot ovat tatuointien peittamat. Osalla kylalaisista teravat hampaat jotka oli tehty talttaa ja vasaraa kayttaen. Miehet pukeutuivat yleensa puun kuoresta valmistettuihin "shortseihin", naisilla oli yleensa housut mutta ylavartalot heillakin paljaana.
Opimme sen etta Siberut tarkoittaa suomeksi "Mutaista saarta", ja tuo nimi ei ole ihan tuulesta temmattu. Kun toisena vaelluspaivana tunnin vaelluksen jalkeen seisoimme polvia myoten mudassa, naureskelimme, etta hehheh, tata viela viisi paivaa, taytyy sita olla vahan hullu kun tata vapaaehtoisesti tekee. Eipa naurattanut enaa kuuden tunnin jalkeen. Vaelluskengat olivat niin taynna vetta kuin ne vain voivat olla, muta tarttui ulkopuolelle, joten raahasimme jaloissamme varmaan pari kiloa ylimaaraista painoa. Jos jai seisomaan edes kahdeksi sekunniksi paikalleen, muta imaisi kengat kiinni maahan niin, etta taytyi ponnistaa kaikki voimansa saadakseen jalat liikkeelle. Ja viidakossa ei kuivu mikaan, joten seuraavana aamuna oli taas "ilo" vetaa marat sukat ja mutaiset kengat jalkaan.
Meidan lisaksemme mukana oli englantilainen Matt ja oppaamme Mr. Moly, joka piti huolen ettei meilla ainakaan nalka tullut. Ruokaa oli paljon, vaikka ei se mitaan gourmet ruokaa ollutkaan. Mutta kylla pelkat keitetyt potutkin voin ja suolan kanssa maistuu herkulliselta. Yovyimme perinteisissa mentawain-taloissa, joissa koko "kyla" nukkui saman katon alla. Kylalaisia ihmetytti enemman Juhan parta kuin mikaan muu, mutta olivathan he tottuneet turisteihin joita on kaynyt saarella jo ainakin viimeiset 15 vuotta. Olot olivat alkeelliset, koirat, kissat ja kanat nukkuivat saman katon alla kuin ihmiset - siat sentaan tonkivat talon "alla". Kovin hyvia younia ei ehtinyt saamaan - jos siat eivat jarjestaneet jotain kohtausta yolla, niin sitten meita valvottivat itkevat koiranpennut, kaakattavat kanat ja kukot jotka aloittivat kiekumisen vaikka oli viela pimeaa.
Juha sairasteli vahan enemman viidakossa (ei mitaan mahatautia pahempaa onneksi), ja paasi poppamiehen hoidettavaksi. Joko se poppamiehen tuoma kukka ja loitsut paransi olon, tai sitten asiaa auttoi antibioottikuuri, joka meilla oli mukana. Miten vaan, ei silla ole valia, vaan silla etta paasimme jatkamaan matkaa ja olo parani.
Viidakossa voi tulla ihan mita tahansa vaivoja. Esimerkiksi ensimmaisessa kylassa eras 2,5-vuotias poika oli lyonyt kirveella(!) kateensa, sen lisaksi oli ties mita laastarin tarvetta, erilaisia haavoja, ainakin yksi tulehtunut haava, eraalla tytolla oli selka taynna rakkuloita, oli hammassarkya ja joku kovempi kuume/yleistulehdus. Lahes jokaisessa kylassa, jossa poikkesimme oli joku potilas. Annoimme kaikki sarkylaakkeemme ja antibioottimme, paljon laastareita, salvoja yms. helpottaaksemme heidan olojaan edes vahan.
Olihan se monella tasolla varsin mieleenpainuva kokemus. Kuvia tulee nettiin kun maa vaihtuu.
Tilaa:
Kommentit (Atom)